"Pitäiskö sun palata töihin aiottua aikaisemmin, saisit muuta tekemistä eikä pää hajoais kotona. Olet selvästi ollu liian pitkään lasten kanssa kotona". "Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy, kyllä se tuosta vielä!"

Näitä kahta olen nyt parin kolmen kuukauden aikana kuullu enemmän kuin tarpeeksi, yleensä sellaisilta, jotka ei tajua tästä mun elämästä sitä pientä vähääkään.

Töihin paluu (nyt ei puhuta noista mun osa-aikaisista kaupan kassan hommista vaan ihan siitä "oikeasta" duunista, joka mua odottaa) on enemmän ja enemmän mielissä, mutta vain siksi että se toukokuun alusta koittaa ja jotta lapsille sais hoitopaikat, hakemukset pitää kohta laittaa. Koska tässä kunnassa ei ole varmaa, että ne hoitopaikat on valmiina edes siinä vaaditussa 4 kuukaudessa. Muuten se töihin paluu tuskin kamalasti muuttaa mitään, enemmänkin stressauttaa jo ajatuskin siitä rumbasta ja tulevasta sairastelukierteestä -vaikka sitähän se syksyt ja talvet on jo nytkin (ekat nuhakuumeet koettu ja siitä jatkuu vaan räkäkausi, koostumus vain vaihtelee). Ja ei tää mun masentuminen tästä kotiäitinä olosta ole syntyny.

Sukuvika kun sukset ei luista jne, lisäksi viimeisen kuuden vuoden aikana on aika monella tapaa koeteltu, viimeisimpänä poikien raskas odotus (kahden viikon välein ravailu sairaalassa ultrissa), dramaattinen synnytyksen täysmuutos ja Leevin sydänvika. Oli sitä miten vahva tahansa, vähemmästäkin alkaa nupissa vippaamaan jos ei asioita pääse tuoreeltaan purkaamaan, kuten mulle on käyny. Lisäksi käytyäni psykiatrisen polilla ekan kerran, selvisi että taitaa siellä olla monen monen vuoden takaa pari muutakin käsittelemätöntä juttua, jotka pitäs saada ulos. Siihen päälle pikku kolmenkympin kriisi ja kabum!

Ei ole helppoa ihmisen elämä, ei.

Mä yritän pärjätä, tsempata, näyttää että kyllä musta vielä uus ihminen tulee. Silti mä huomaan taas erakoituvani, se kupla mun ympärillä, joka oli jo vähän alkanu rakoilla, on taas vahvistunu ja alkaa pompauttaa muut etäämmäs ja mut vain syvemmälle ja syvemmälle kuplan keskustaa.

Pinna ei ole katkeillu entiseen malliin, mutta muuten huomaan taas ajattelevani kaikesta "ihan sama". Paljon olen viime aikoina syytellyt itseäni siitä, että pidän itseäni huonona vaimona ja äitinä. Ja sen takia sitten yritän nostella pisteitä tekemällä jotain niin, kuten hyvä äiti ja vaimo tekis. Hullua.

Huomenna olis pitkän tauon jälkeen polilla lääkärin ja omahoitajan kanssa tapaaminen. Ovat olleet lomilla ja sen aikaa mun asioita hoiti polin sossu. Olen tavannut ja ollut puhelimitse viikoittain yhteydessä, mutta en mä jotenkin osaa sille naiselle puhua. Toki mä viime kerralla kerroin tästä hällä väliä -fiiliksestäni, joka on taas palannut ja unen kanssa on taas vähän niin ja näin (toissa yönä kyllä nukuin mutta olin kokoajan tietoinen ympäristöstäni), mutta kun viimeksi lekurin kanssa oli puhetta, että ensi kerralla koetetaan keskustella jatkosta (terapian tarpeesta ja niiden vaihtoehdoista), saa nähdä jääkö ne vielä taka-alalle.

En mä ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeata. Esikoinen aloitti koulun ja on sen jälkeen iltapäiväkerhossa, likalla on 2  x viikossa kerhoa 2,5h ja pojat aloittaa syyskuussa kanssa 2,5h kestävän kerhon kahdesti viikossa. Maanantaisin on likka ja pojat samaan aikaan kerhoissaan, poika koulussa joten mulla on omaa aikaa. Lisäksi sovittiin perhetyötekijän kanssa, että ensi viikosta lähtien (mies tän viikon vielä "lomalla" -nytkin töissä ja oli viime to ja pe töissä) tulee meille kerran viikossa. Eli siinä sitten lisää sitä omaa aikaa.

Happi loppuu, ahdistaa, tekis mieli karata. Viime perjantain teki mieli tehä soittorinkiä ja kysyä, kellä kämppä tyhjänä että olis voinu karata sinne viikonlopuksi.

Ja nyt välähti mieleen, MIKSI mun pitää edes itseäni puolustella tän asian suhteen?!? Teen sen ihan automatic. Kai sitä saa ihminen olla burn out? Burn out tämä meinaan mulla on, näin lääkärikin sanoi. Että jos olisin töissä, saisin nyt saikkua burn outin vuoksi. Heh, kotiäidin burn out, kaikkea sitä...

No mut hei, jos ei jotain hyvääkin välillä tähän suuntaan. Leevi kävi torstaina korvien putkituksessa, aivan suunnitelmien mukaan. Reilu viikkoa aiemmin oli alkanu räkä vuotaa ja kuume nousta, räkä valuu edelleen, kuume oli välillä pois ja sit takaisin. Keskiviikkona sitten soitin lastenosastolle (jonne meidän piti mennä Leevin sydänjutun vuoksi, normaalisti noi hoidettas päiväpolin kautta) ja kerroin mikä tilanne. Herralla valuu räkä, kuumetta ei ole (lämpöä kyllä 37,8), rohinat on niitä tavallisia, ei vingu. Totesin myös, että jos lääkäri ei suostu nuhan ja rohinan takia leikkaamaan, voidaan suosiolla siirtää ens kesään, koska nuha on jo iskeny päälle, se ei ainakaan taatusti lähe *miten niin ikuinen pessimisti*. Ja toi rohinahan on ollu syntymästä lähtien, välillä enemmän välillä vähemmän. Hoitaja pyysi kuitenkin tulemaan, pakkohan se olisi putket pojalle kuitenkin saada kaiken tuonkin takia. Lääkärihän sen kuitenkin sit päättää vasta tavattuaan pojan.

Aamulla klo 8 paikalle ilmaannuttiin, tehtiin normi punnitukset, mittaukset ja verikokeet, sitten tuli esilääkitys ja emlat käteen (jotka oli sit olleet turhat, koska pojalle oli tippa laitettu jalkaan), jonkin ajan päästä hieman kukkelikuu -fiiliksissä ollut poika vietiin leikkaussaliin ja mä pääsin kahveelle. Kolmen vartin päästä mut päästettiin heräämöön, Leevi nukkui varsin pitkään mutta kun heräsi, ei tehnykään kuten isommat sisarukset aikoinaan ja veti megaraivarit, vaan istuskeli tyytyväisenä mun sylissä, kädet tosin tiukasti mun kaulan ympärillä. Jonkun ajan kuluttua alkoi tyypillinen ilveily ja hymyily, vierustoveri verhon toisella puolella alkoi kiinnostamaan, joten korvalääkärin ja anestesialääkärin kerrottua, että illalla päästäisiin kotiin, siirryttiin takas lastenosastolle odottelemaan kotiin pääsyä. Pojalle oli annettu antibiootti sydänlihastulehduksen varalta, jonka takia me osaston kautta mentiinkin. Puoli kolmen aikaan saatiin lupa lähteä kotiin. Autoon päästyä Leevin posket oli aivan punaiset ja ihan kuuma, joten piti koukata apteekin kautta hakemaan lisää panadolia. Yöksi annettiin panadol/pronaksen -miksaus ja poika nukku koko yön ihan tyytyväisenä. Sen jälkeenkään ei ole valitellu, eikä mun silmiin ole korvatkaan vuotaneet. Tokihan me oltais saatu nivaska hoito-ohjeita, mutta totesin tämän homman olevan niin tuttua kauraa, että osaisin kyllä ilmankin.

Tässä nyt sitten vähän jännäillään, onko Veeti sitten meidän lapsista se ainoa, joka selviää ilman putkituksia. Tämä talvi sen varmaan sitten näyttää.