Neiti ekaluokkalainen meni kaverinsa luokse, tuli puolen tunnin päästä huikkasemaan että on taas ulkona ja monelta pitää tulla sisälle. Sanoin, että 19.30 on iltapala, silloin VIIMEISTÄÄN. Tunti siis aikaa olla ulkona.

Kello tulee puoli, tyttöä ei näy, ei kuulu. Varttia vaille käsken esikoisen soittaa likan kaverin isoveljen kännyyn. Tytöt on jossain ulkona, ei ole heidän pihallaan (eikä siis meidänkään).

Kun kotiintuloajasta on mennyt jo reilu puoli tuntia ja isoveli passitettu siskon etsintään, tulee neiti kotiin muina naisina.

Tiukkaan kysymykseeni tietääkö neiti, mitä kello on ja koska olikaan sovittu kotiintuloaika tulee vastaus

"En tiedä mitä kello on, olin Ellun kanssa pihalla. Mä en voi tietää, mitä kello on, koska mulla ei ole kelloa!" Ja käsien levittely päälle.

 

Armas nuorempi tätini voisi tähän kohtaan sanoa, että tutulta kuulostaa, äitiinsä tytär tullut, MUTTA. Mummi on ostanut kahdelle isommalle lapsenlapselleen rannekellot. Siellä se kello kuulema on, yöpöydällä.

*huokaus*

 

Ps. peukkuja saa muuten pidellä. Kävin viikko sitten perjantaina työhaastattelussa, pääsin kokeisiin ja tänään oli puhelinhaastattelu. Ensi viikolla sitten pitäisi jossain vaiheessa saada tietää, joutuuko tässä vielä jatkamaan työnhakua, vai onko mulla ainakin ensi elokuulle / ensi vuoden loppuun työpaikka..