Leevin sairastelut jatkuu yhä edelleen, viimeiset reilu pari kk on taisteltu vasemman korvan kanssa. Vuotanut mätää ja ollut kipeä. Neljä antibioottikuuria määrättiin, kunnes äitiä kuunneltiin ja otettiin korvasta näyte. Ylläri ylläri ne kuurit olivat aivan turhia, sai tipat suoraan korvaan ja lähetteen korvalääkärille Hyvinkäälle. Siellä sitten todettiin, että bakteeri on luultavasti korvassa olevassa putkessa ja nyt sitten odotetaan aikaa putken poistoon. Toisen putken lääkäri sai imaistua samalla käynnillä pois, se kun oli muutenkin jo tuloillaan. Kiireellisenä toimenpiteenä on jonossa, joten josko tässä muutaman viikon sisään saisi tuon hoidettua pois alta.

Viime viikon lopulla alkoi pojalla taas tutut laryngiittiyskät, mutta ihme ja kumma, selvittiin kotilääkkeillä. Ei tarvinnut mennä hengittelemään Rasea terkkarille saati osastolle.

Montaa tervettä päivää ei poika ole nähnyt tämän syksyn aika ja sitten keväällä iski tuo korva. Mielialat on vaihdelleet epätoivon ja silkan raivon välillä, tehny monta kertaa heittää hanskat tiskiin -tosin mitä sekään olisi auttanut ja miten sellaisenkin olisi muka tehnyt... =P.

Oman  pääkopan suhteen en osaa sanoa, ollaanko paremman puolella vaiko eikö. Työt sujuu, mutta työmäärä on kasvanut tuplasti entiseen verrattuna (vaikka on sitä ennenkin täällä päin ollu ja työmäärä oli melkein sama, äkkiä sitä tottuu hitaisiin hämäläisiin...) ja sitä on joka perjantai ihan tööt, lauantai menee toipuessa ja sunnuntaina tuntuu, että mitään ei ehtinyt viikonlopun aikana tekemäänkään ja taas uusi työviikko. Oma peilikuva ei todellakaan miellytä ja inhoan itseäni sen vuoksi, millainen plösö minusta on tullut. Tiedän, suurimmaksi osaksi lääkkeistä johtuvaa, mutta kun yleensä masentunut ihminen laihtuu, miksi mun pitää kuulua siihen prosenttiin, joka lihoaa?!?

Unta en uskalla edes koettaa ilman lääkkeitä, varsinkaan viikolla. Viikonloppuna yritän olla ottamatta ihan tarkoituksella, jotta elimistö saisi edes parin päivän vapaan niistä. Viikolla en ole halunnut edes yrittää, koska pelkään että se menee siihen kellon tuijotteluun ja sitten alkaa ahdistamaan toden teolla.

Päreet ei kestä kovinkaan kauaa kun jo räjähtää ja siitä kärsii sitten muu perhe. Miehelle nostan hattua, että on kestänyt mua tämän koko ajan ja jaksaa edelleen rakastaa mua entistä enemmän.

Parin viikon välein käyn juttelemassa omahoitajan kanssa. Hän ei taida musta päästä eroon vielä toviin...