Ensin mä kiertelen ja kaartelen sukulaisten ja kavereiden uusissa/remontoiduissa kämpissä ja tunnen pientä kateutta, haluaisin yhtä hienon kodin meillekin.

Sitten hetken päästä huomaankin, miten kenen-luona-sillä-hetkellä-nyt-oltiinkaan- lemmikit muuttaa muotoaan, kaneista tulee hirvittäviä petoja, koirat muuttuu demoneiksi, sisiliskot dinosauruksiksi ja minä yritän saada lapseni kasaan ja turvaan. Myös pikkusiskoni lapsineen ja mun vanhemmat on mukana, moni muu tuttu mukaanlukien. Kamala hätä ja paniikki mulla lasteni ja läheisteni saamiseksi turvaan, itkua tulee kun ei elukat meinaa millään luovuttaa vaan yrittää tunkea ovien läpi ja napata mun lapset. Samalla isä (ainut miespuolinen mukana) vaan näyttelee oikeaa kättään, jonka etu-, keski- ja nimettömästä sormesta puuttuvat palat ekaan niveleen saakka. Menny kuulema sirkkelillä jossain rempassa (ovat sentään siis jo vanhat vammat). Minä yritän huutaa porukoille, että sulkekaa nyt saatana kaikki ikkunat ja salvatkaa ne kiinni, MISSÄ PIENET POJAT ON?! (leikkii leluilla kaaoksen keskellä) ja pitelen ovea kaikilla voimillani.

Herään hiestä märkänä (kuten nykyään joka yö vähintään kerran, ilman mitään uniakaan), itkettää. Kello on 06. Kaivaudun miehen kainaloon, silmät kostuu ja yritän vielä saada unta. Tunti olisi aikaa lepäillä vielä. Hetken päästä Leevi kiipeää yläkertaan, tutti on kadoksissa. Otan pojan kainaloon, mutta ei se enää nukahda. Samalla esikoinen herää, posket punaisena. Kuumetta 38, joten ei koulua tänään. Luovutan ja nousen ylös. Mies nousee samalla ja hetken päästä on jo lähtenyt töihin.

Pojilla on eka kerhopäivä tänään, onneksi. Sinä 2,5h aikana ehtii ottaa pienet nokoset...